Valintatilaisuus
Valintatilaisuutta stressasin aivan turhaan. Lueskelin internetin ihmemaailmasta bloggaajien kokemuksia, jotta osaisi vähän arvioida, että mitä siellä tulisi tapahtumaan ja mitä tulisi ottaa huomioon ennen sitä. Onnistuin luomaan itselleni hirveän paniikin, koska olin kuullut tornaria siitä, miten naisia laitettiin kyykkäämään ja juoksemaan portaita ylös ja alas 40kg rinkka selässä. Kolmen viikon sairastelun jälkeen oli salilla käyminen jäänyt vähemmälle, joten kauhulla odotin, että kuinka tulisin lyyhistymään rinkan kanssa lattialle, kun ei toi pohjakunto ollut mitenkään erityisen hyvä noin muutenkaan. Lisäksi otin hirveän paniikin, kun toinen tornari kertoi, että aselaji pitäisi valita jo kutsunnoissa. Hirveällä kiireellä sitten miettimään ja pohtimaan mitä haluaisi tehdä. Onneksi tällä kertaa kumpikin tornari oli oikeasti vaan tornari, eikä tässä tilaisuudessa ollut kummastakaan tietoa. Mutta itse asiaan!
Valintatilaisuudesta ilmoitettiin reilua kuukautta aiemmin kirjeitse. Kirjeessä kerrottiin, että valintatilaisuus järjestetään huhtikuun puolessavälissä Uudenmaan aluetoimistolla. Heti seuraavana päivänä ilmoitin työpaikalla päivämäärän ja sain sen vapaaksi tulevaan työvuorolistaan. Palkaton vapaahan se oli, mutta eipä siinä montaa euroa menetä tämän alan palkoilla. :D
Kutsuntapäivän aamuna, päätin olla ajoissa liikkeellä, sillä vanhasta kokemuksesta tiesin, että en välttämättä haluaisi jonotella puoltatoista tuntia länsiväylän aamuruuhkassa. Paikalla aluetoimistolla piti olla viimeistään 8.40, sillä tilaisuus alkaisi klo 9.00. Kello herätti 6.00 ja pakollisten aamutoimien jälkeen lähdin liikkeelle jo 7.00 kotoani. Ruuhkista ei ollut tietoakaan vielä tuohon aikaan, mutta jos lähtö olisi tapahtunut 30min myöhemmin, niin tilanne olisi voinut olla.. Noh.. Olisi saattanut tulla kiire! Jätin auton Ruoholahteen ja kävelin reippaasti Lauttasaareen ja olinkin ensimmäisenä perillä 8.00. Onneksi sain hetken kuluttua seuraa ja vähitellen porukkaa valui enemmän ja enemmän paikalle. Kiusallinen hiljaisuus oli läsnä tuulikaapissa ja yritin siinä sitten luoda jonkinnäköistä smalltalkia kyselemällä kultakin tytöistä vuorotellen kotipaikkakuntaa, palveluspaikka ja -erätoiveita sun muuta, ettei tarttisi ihan tuppisuuna seistä.
Noin 8.20 päästiin vihdoin sisälle ja menimme ns. "luokkahuoneeseen", jossa odottelimme, että kaikki saapuisivat paikalle, ja kello tikittäisi eteenpäin. Kello löi yhdeksän ja aloitimme herra yliluutnantin luennolla. Meille kerrottiin lyhyesti varusmiespalveluksesta, sekä siitä, mitä varuskuntia Etelä-Suomesta löytyy ja mitä aselajeja koulutetaan kussakin varuskunnassa ja siitä, miten pitkään palveluksessa ollaan, riippuen siitä ollaanko miehistöä vai johtajakoulutuksessa. Aika paljon oli sellaista asiaa, jonka tiesin jo etukäteen, mutta kyllä sieltä uusiakin asioita tuli. Lyhyen esittelyn jälkeen katsoimme videon, jonka olin nähnyt jo aiemmin puolustuvoimien nettisivuilla. Videon jälkeen lyhyt tauko, jonka jälkeen meille tuli puhumaan kaksi varusnaista, jotka olivat tällä hetkellä Santahaminassa suorittamassa palvelustaan. Toinen oli käynyt huolto RUK:n ja toinen oli pasin kuljettajana tällä hetkellä. Heidän kerrottua lyhyesti omat koulutustaustansa puolustusvoimilla saimme kysellä kysymyksiä heiltä heidän palveluksestaan ja kaikkea muutakin mitä mieleen juolahti. Paikalla oli myös aluetoimiston henkilökunnan naisia, jotka kertoivat myös omia vinkkejään ja heiltä sai kysellä myös ihan vapaasti mitä mieleen juolahti.
Pari kohtaa porautui alitajuntaan jämäkästi. Ja koska keskustelu meni vyötärön alapuolelle niin tämä sairas paskiainen oli heti pelkkänä korvana! Eli e-pillerit tulisi aloittaa, jos vain mahdollista, ei suojatakseen pamahtamasta paksuksi varustoverille, vaan siksi, että menkkoja voisi siirtää leirien yli, ettei tarvitsisi juosta ympäri metsää etsimässä jotain, millä voisi tulpata itsensä. Toinen, mikä jäi hyvin mieleen oli mielikuva naisten tarpeillakäynnistä talvella. Reppu pois, toinen reppu pois, rynkky pois, tetsari pois, lumitakki pois, lumihousut pois, talvitakki pois, housut pois, välikerrasto pois, alushousut pois, tämän jälkeen tarpeiden teko, osumatta talvitakin huppuun tai kengille ja kaikki juuri pois otettu sitten yksitellen takaisin päälle. Tähän aikaa viisi minuuttia.
Kun kysyttävää ei enää ollut, kaikille jaettiin nippu kaavakkeita ja osaa porukasta pyydettiin siirtymään kaavakkeen saatuaan sotilaskotiin lääkärin vastaanotolle. Loput jäivät sitten luokkahuoneeseen odottamaan kutsua lautakunnan luokse. Sillä välillä saatiin testata varusnaisten tuomia varusteita, täysi reppu, kypärä ja luotisuojaliivi painoivat yhteensä jotain reilun 30kg luokkaa. Pakkohan se oli kokeilla kyykätä, sellaisella menestyksellä, että saa kyllä treenata reisiä ihan urakalla, jos aikoo selviytyä noiden kantamusten kanssa. En siis kaatunut suoraan selälleni, kuten tornarit kertovat valintatilaisuuksissa usein käyneen, mutta huomasi kyllä, että lisäpoweria tarvitaan ja tasapainoa, sillä reppu veti kropan melko takapainoiseksi.
Kun olin vielä varusteet päällä, niin kutsu kävi jonottamaan lautakuntaan. Istuimme porukalla käytävässä, jonka kummallakin puolella oli oma lautakuntahuone. Jännitys tiivistyi käytävässä, kun porukkaa meni yksitellen huoneisiin, kuulemaan palveluspaikkansa. Keskustelimme keskenämme niistä paikoista mihin haluamme ja siitä, että mitä aiotaan tehdä jos ei päästäkään juuri sinne minne halutaan. Ei kukaan viihtynyt onneksi minuuttia pidempään lautakunnan kanssa, joten oma vuoro tuli melko nopeasti. Ovesta sisälle, jossa odotti kaksi lautakunnan jäsentä, toinen oli luennon pitänyt yliluutnantti ja toinen oli kapteeni, joka oli aiemmin kertonut meille mitä on olla naisena armeijassa. Istuttuani alas paskanjäykkänä, rouva kapteeni otti minulta paperipinoni ja kysyi mihin varuskuntaan olen hakenut ja mihin saapumiserään. Vastasin, että Santahaminaan ja Upinniemeen ja ensi vuoden eriin. Kapteeni selaili papereitaan ja sanoi, että Santahaminassa olisi 1/18 erässä paikka, menetkö sinne. Vastasin, että mennään sinne. Sen jälkeen yliluutnantti tulosti minulle palvelukseenastumismääräyksen ja sain lähteä pois. Se fiilis oli jotain käsittämätöntä. Olin ihan totaalisen hämilläni, samaan aikaan helvetin iloinen ja samaan aikaan luulin, että kohta minut herätettäisiin unesta ja kerrottaisiin, että en pääse edes kutsuntoihin.
Siitä alkuhämmennyksestä toivuttuani, kävin vielä juttelemassa kokelaan kanssa ja kyselin vinkkiä huoltojoukkoihin hakeutumisesta. Tämän jälkeen lähdimme sitten parin muun tytön kanssa pois tilaisuudesta kävelemään samaa matkaa Ruoholahteen. Kello lähenteli siinä kohti puoltapäivää ja yllätyin itsekin, miten vähän kello oli. Olin varautunut siihen, että aikaa olisi mennyt sinne kahteen asti mitä kirjeessä oli sanottu, mutta jäipähän sitten enemmän aikaa loppupäivälle.
Valintatilaisuudesta ilmoitettiin reilua kuukautta aiemmin kirjeitse. Kirjeessä kerrottiin, että valintatilaisuus järjestetään huhtikuun puolessavälissä Uudenmaan aluetoimistolla. Heti seuraavana päivänä ilmoitin työpaikalla päivämäärän ja sain sen vapaaksi tulevaan työvuorolistaan. Palkaton vapaahan se oli, mutta eipä siinä montaa euroa menetä tämän alan palkoilla. :D
Kutsuntapäivän aamuna, päätin olla ajoissa liikkeellä, sillä vanhasta kokemuksesta tiesin, että en välttämättä haluaisi jonotella puoltatoista tuntia länsiväylän aamuruuhkassa. Paikalla aluetoimistolla piti olla viimeistään 8.40, sillä tilaisuus alkaisi klo 9.00. Kello herätti 6.00 ja pakollisten aamutoimien jälkeen lähdin liikkeelle jo 7.00 kotoani. Ruuhkista ei ollut tietoakaan vielä tuohon aikaan, mutta jos lähtö olisi tapahtunut 30min myöhemmin, niin tilanne olisi voinut olla.. Noh.. Olisi saattanut tulla kiire! Jätin auton Ruoholahteen ja kävelin reippaasti Lauttasaareen ja olinkin ensimmäisenä perillä 8.00. Onneksi sain hetken kuluttua seuraa ja vähitellen porukkaa valui enemmän ja enemmän paikalle. Kiusallinen hiljaisuus oli läsnä tuulikaapissa ja yritin siinä sitten luoda jonkinnäköistä smalltalkia kyselemällä kultakin tytöistä vuorotellen kotipaikkakuntaa, palveluspaikka ja -erätoiveita sun muuta, ettei tarttisi ihan tuppisuuna seistä.
Noin 8.20 päästiin vihdoin sisälle ja menimme ns. "luokkahuoneeseen", jossa odottelimme, että kaikki saapuisivat paikalle, ja kello tikittäisi eteenpäin. Kello löi yhdeksän ja aloitimme herra yliluutnantin luennolla. Meille kerrottiin lyhyesti varusmiespalveluksesta, sekä siitä, mitä varuskuntia Etelä-Suomesta löytyy ja mitä aselajeja koulutetaan kussakin varuskunnassa ja siitä, miten pitkään palveluksessa ollaan, riippuen siitä ollaanko miehistöä vai johtajakoulutuksessa. Aika paljon oli sellaista asiaa, jonka tiesin jo etukäteen, mutta kyllä sieltä uusiakin asioita tuli. Lyhyen esittelyn jälkeen katsoimme videon, jonka olin nähnyt jo aiemmin puolustuvoimien nettisivuilla. Videon jälkeen lyhyt tauko, jonka jälkeen meille tuli puhumaan kaksi varusnaista, jotka olivat tällä hetkellä Santahaminassa suorittamassa palvelustaan. Toinen oli käynyt huolto RUK:n ja toinen oli pasin kuljettajana tällä hetkellä. Heidän kerrottua lyhyesti omat koulutustaustansa puolustusvoimilla saimme kysellä kysymyksiä heiltä heidän palveluksestaan ja kaikkea muutakin mitä mieleen juolahti. Paikalla oli myös aluetoimiston henkilökunnan naisia, jotka kertoivat myös omia vinkkejään ja heiltä sai kysellä myös ihan vapaasti mitä mieleen juolahti.
Pari kohtaa porautui alitajuntaan jämäkästi. Ja koska keskustelu meni vyötärön alapuolelle niin tämä sairas paskiainen oli heti pelkkänä korvana! Eli e-pillerit tulisi aloittaa, jos vain mahdollista, ei suojatakseen pamahtamasta paksuksi varustoverille, vaan siksi, että menkkoja voisi siirtää leirien yli, ettei tarvitsisi juosta ympäri metsää etsimässä jotain, millä voisi tulpata itsensä. Toinen, mikä jäi hyvin mieleen oli mielikuva naisten tarpeillakäynnistä talvella. Reppu pois, toinen reppu pois, rynkky pois, tetsari pois, lumitakki pois, lumihousut pois, talvitakki pois, housut pois, välikerrasto pois, alushousut pois, tämän jälkeen tarpeiden teko, osumatta talvitakin huppuun tai kengille ja kaikki juuri pois otettu sitten yksitellen takaisin päälle. Tähän aikaa viisi minuuttia.
Kun kysyttävää ei enää ollut, kaikille jaettiin nippu kaavakkeita ja osaa porukasta pyydettiin siirtymään kaavakkeen saatuaan sotilaskotiin lääkärin vastaanotolle. Loput jäivät sitten luokkahuoneeseen odottamaan kutsua lautakunnan luokse. Sillä välillä saatiin testata varusnaisten tuomia varusteita, täysi reppu, kypärä ja luotisuojaliivi painoivat yhteensä jotain reilun 30kg luokkaa. Pakkohan se oli kokeilla kyykätä, sellaisella menestyksellä, että saa kyllä treenata reisiä ihan urakalla, jos aikoo selviytyä noiden kantamusten kanssa. En siis kaatunut suoraan selälleni, kuten tornarit kertovat valintatilaisuuksissa usein käyneen, mutta huomasi kyllä, että lisäpoweria tarvitaan ja tasapainoa, sillä reppu veti kropan melko takapainoiseksi.
Kun olin vielä varusteet päällä, niin kutsu kävi jonottamaan lautakuntaan. Istuimme porukalla käytävässä, jonka kummallakin puolella oli oma lautakuntahuone. Jännitys tiivistyi käytävässä, kun porukkaa meni yksitellen huoneisiin, kuulemaan palveluspaikkansa. Keskustelimme keskenämme niistä paikoista mihin haluamme ja siitä, että mitä aiotaan tehdä jos ei päästäkään juuri sinne minne halutaan. Ei kukaan viihtynyt onneksi minuuttia pidempään lautakunnan kanssa, joten oma vuoro tuli melko nopeasti. Ovesta sisälle, jossa odotti kaksi lautakunnan jäsentä, toinen oli luennon pitänyt yliluutnantti ja toinen oli kapteeni, joka oli aiemmin kertonut meille mitä on olla naisena armeijassa. Istuttuani alas paskanjäykkänä, rouva kapteeni otti minulta paperipinoni ja kysyi mihin varuskuntaan olen hakenut ja mihin saapumiserään. Vastasin, että Santahaminaan ja Upinniemeen ja ensi vuoden eriin. Kapteeni selaili papereitaan ja sanoi, että Santahaminassa olisi 1/18 erässä paikka, menetkö sinne. Vastasin, että mennään sinne. Sen jälkeen yliluutnantti tulosti minulle palvelukseenastumismääräyksen ja sain lähteä pois. Se fiilis oli jotain käsittämätöntä. Olin ihan totaalisen hämilläni, samaan aikaan helvetin iloinen ja samaan aikaan luulin, että kohta minut herätettäisiin unesta ja kerrottaisiin, että en pääse edes kutsuntoihin.
Siitä alkuhämmennyksestä toivuttuani, kävin vielä juttelemassa kokelaan kanssa ja kyselin vinkkiä huoltojoukkoihin hakeutumisesta. Tämän jälkeen lähdimme sitten parin muun tytön kanssa pois tilaisuudesta kävelemään samaa matkaa Ruoholahteen. Kello lähenteli siinä kohti puoltapäivää ja yllätyin itsekin, miten vähän kello oli. Olin varautunut siihen, että aikaa olisi mennyt sinne kahteen asti mitä kirjeessä oli sanottu, mutta jäipähän sitten enemmän aikaa loppupäivälle.
Kommentit
Lähetä kommentti